Keittiöpsykologiaa

Minulla on vähän sellainen kutina tuolla hanurissa, että monen on vaikea olla vilpittömästi onnellinen toisen puolesta. Vai onkohan se kutina vain matoja?

Olen kuullut juttua koirapuolesta. Siellä on kuulemma aivan kamalaa puhetta kanssakilpailijoista. Olen kyllä aistivinani hevospiireissä samaa. Koska silloin, kun ystäväsi menestyy niin sehän onni on sinulta pois! Ei. Ei se näin mene. Moni tekee todella paljon töitä menestyäkseen. Ja toisilla ei sitä menestystä tule, kun ei ole varaa ostaa tarpeeksi potentiaalista hevosta alleen. Ja nuoren kouluttaminen vie aikaa. Itsehän olen juuri tälläisessä tilanteessa.

Palo kilpailemiseen on kova, mutta Vican kapasiteetti alkaa olla kireimmilleen viritetty. Olen enemmän kuin tyytyväinen, jos tai kun saadaan vaativa b-luokan prosentit lähemmäs 65%. Tämä riittää sille. Minulle ei. Olisikin mielenkiintoista kuulla, miten ihmiset hankkivat hevosiaan... Tai siis, miten he rahoittavat niitä. Rahalla saa ja hevosella pääsee.

Noissa nuorissakin on vielä omat riskinsä. Ne pitää saada pidettyä hengissä. Olisi siis kaikista järkevintä ostaa jo ratsuikäinen nuori, mutta nekin maksaa. Kahdella tonnilla ei vielä kummoista hevosta saa. Tai no. Joo. En yleistä. Jos on varaa pelata upporikasta ja rutiköyhää ja uskaltaa ottaa riskejä. Itse olen ottanut kaksi ja olenkin niihin ollut enemmän, kuin tyytyväinen. Jännityksellä odota, mitä Tilliksestä tulee. Iso ainakin, jos ei muuta.

Itse olen todella onnellinen oppilaideni ja ratsutettavieni puolesta, kun menestystä tulee. Meinaa tippa tulla linssiin, kun muistelee niitä onnistumisia, itsensä ylittämisiä. Tiedän, että he kaikki ovat tehneet aivan helvetisti töitä saavuttaakseen sijoitukset. Siihen ei ihan yksi tai kaksi tuntia riitä. Olen myös onnellinen niiden oppilaideni puolesta, jotka kotona jaksavat puurtaa ja vääntää. Osalla ei ole halua kisakentille ja ovat oikein onnellisia harrastajina. Harrastaminenkin voi olla tavoitteellista. Aina voi olla parempi ratsastaja.

Lisäksi sain kuulla ystäväni etenemisestä työurallaan, onnea vielä Satu! Upeaa!

Kuva: Saija Laaksonen

DTT-kisa

Käytiin isolla kirkolla.

Minä enää harvemmin "lähden koittamaan" kisoihin, minulla on selkeä tavoite, no ja tottakai kilpailujen ideana on voittaa. Tällä kertaa tein kuitenkin poikkeuksen, en pitänyt tärkeänä ykköspaikkaa vaan halusin kuulla tuomareiden kommentit meidän ensimmäisestä vaativasta b:stä.

Pitäisikö hakea Pepsodentin sponssia?

Kuva: Taru Arola

Tiesin jo keskiviikkona, että kisat eivät tule olemaan mikään menestys. Vicalla alkoi kiima. Se jo valmiiksi vähän masensi ja mietin onko mitään järkeä lähteä sinne rämpimään. Mutta osallistumismaksut oli jo maksettu niin en alkanut mitään perumaan. Hevonen koppiin ja kohti Laakson kenttää.

Kuva: Saija Laaksonen

Perjantai-iltana oli Drive-in kisat. Opastukset parkkipaikalle olisi saanut olla, ajattiin ohi ja jouduttiin kiertämään aika pitkä mutka, että päästiin takaisin oikeaan risteykseen. En todellakaan tykkää ajaa Helsingissä, saatika vielä hevonen perässä... Muutoin itse kilpailut olivat hyvin järjestetty ja homma eteni nopeasti. Minulle jäi itselleni liian kiire päähän, enkä verkannut tarpeeksi huolellisesti. Oli niin sanotusti juosten kustu verkka. Sanoinkin groomina olleelle siskolleni, että ei hyvä mielentila kiivetä hevosen kyytiin ja vaatia sitä suorittamaan. Rata menikin päin persettä. Tuloksena vaivaiset 55%. Mikä ei todellakaan tullut yllätyksenä. Yllätys oli se, että saatiin kuitenkin tulos.

Seuraavana päivänä uudelleen. Päätin ilmottautumisen yhteydessä kokeilla mennä kaksi rataa. Ei tosiaankaan paras ajankohta kokeilla tätä. Mutta mistä minä olisin voinut tietää, että tamma kehittää itselleen vuosisadan kireimmän kiiman. Vähän jo valmiiksi tuskastutti, mutta päätin olla reipas ja ratsastaa kuitenkin molemmat luokat.

Meillä oli ensin vaativa luokka, edelleen kireä ja eteneminen oli ainakin etanan luokkaa. Ei se vaan liiku, ihan sama paljonko tein siirtymisiä, keskiaskellajeja tai muita liikkeitä. Kun on kiima niin Vicalla hirttää käsijarru päälle. Saatiin sentään prosentin parempi tulos kuin edellisenä päivänä. "Jippii". Perjantain kisa oli 1-taso, lauantai oli 2-taso. Ja aika kovassa seurassa rämmittiin. Häntäpäähän tietenkin jäätiin, mutta odotukset eivät olleetkaan...Tai siis odotuksia ei ollut.

Kuva: Saija Laaksonen

Vanha tuttu helppo A:2 oli parin tunnin päästä tuosta ekasta startista. Se meni paremmin ja siitä saatiin 60,jotain%. Vaikka meille tulikin iso virhe oikeassa laukassa. Ollaan hinkattu vaihtoja nyt niin paljon, että Vica yritti tarjota vaihtoa vastalaukan sijaan. Ikävää joutua korjaamaan sitä, kun toista on kehuttu vaihdoista niin paljon. Hän varmasti ajatteli ilahduttaa minua tekemällä puhtaan vaihdon.

Vica jaksoi todella hienosti helteessä molemmat radat. Väsyneeltä se ei tuntunut missään vaiheessa, kiiman perkele vaan pilasi meidän suoritukset aivan totaalisesti. Tämä vaativahan oli meidän tämän kauden tavoite. Ja ensin oli ajatuksena startata sitä vasta myöhemmin, ehkä syyskuussa, mutta Tuijan (rauha hänen muistolleen) sanat laittoivat minun tekemiseeni vauhtia. Vielä me tällä kaudella saadaan vaativan prossat yli kuudenkymmenen, mieluusti lähemmäs 65%. Me näytetään vielä.

Kuva: Saija Laaksonen